Koirattoman outo tunne

Tiistai 30.10.2007 klo 11:11 - Tuomo Hänninen

Lapsuuden kodissa Koivurannan tilalla Hännisessä on ollut koiria iät ja ajat. Vuodesta 1966 lähtien siellä on ollut ajokoiria ja nykyinen koira polveutuu vuonna 1970 tulleesta kantanartusta. Koirat ovat olleet lähinnä metsästyskoiria, mutta muutamaa on käytetty näyttelyssä ja pari kolme on esittänyt taitojaan ajokokeessa kohtalaisella menestyksellä.

Perheeseemme tuli ajokoira vuonna 1990 ja kolme piiskahäntää kasvattien lisäksi on ollut osa perhettä. Nämä olivat samaa sukua kotitilan koirien kanssa. Heikkopeikon Ansa oli kaksoisvalio ja monet arvokisat kolunnut ja niissä menestynyt ajuri. Ansan pentu Kiitämän Kike oli muotovalio, mutta käyttöpuoli koemenestyksellä mitaten oli vaatimattomampi. Jahtikoirana Kike oli käyttökelpoinen. Kiken pentu Kiitämän Ansa oli kolmas. Sen näyttely- ja koekäynnit eivät johtaneet isoon menestykseen ja jahtisuorituksetkin vaihtelivat heikosta loistaviin.

Tämän vuoden aikana olen joutunut lopettamaan molemmat viimeksi mainitut. Kikellä ihosairaus lihas- ja ihosairaus tekivät elon mahdottomaksi. Ansan osalta kasvatus ei ollut mennyt nappiin koiran itsenäistymisen osalta. Sopeutuminen elämään ilman emää muuttuvissa oloissa ei kuusivuotiaanakaan onnistunut, kun itsenäistymistä ei ollut nuorempana tapahtunut.

Elämä kotona ilman koiraa tuntuu oudolta. Aina häkin ohi kulkiessa hakee katseellaan ystäväänsä ja kaupassakin askel vedättää tutun rehukauppiaan luokse vanhan tavan pohjalta. Nyt konkreettisesti ymmärtää koiran sosiaalisen merkityksen elämässä. Itselläni on perhe, suuri joukko ystäviä ja paljon yhteistyökumppaneita, mutta siltikin haikeus on suuri. Monelle koira on ainut läheinen sekä turvan ja avun antaja.

Toki koiraharrastukseni jatkuu kenneltyön merkeissä ja jahtiinkin ovat kaverit tahtoneet. Tiedossani on jo yhdistelmä, josta haluan nuoren leppakorvan kasvamaan. Oudon tunteen haluan poistaa joko omalla tai osaomistuksessa olevalla koiralla. Vaikka koiranpito on sitovaa, se antaa paljon.